Lasarettimuseo

Turun Lasarettimuseo perustettiin 30.10.1974. Kirurgian klinikan opetushoitaja Maija Jansénin panos museon toiminnan käynnistämisessä oli keskeinen. Museo aloitti toimintansa vanhassa portinvartijan talossa Kiinamyllynmäellä vuonna 1975.

Tyks Kantasairaalan lisäksi museokokoelmia löytyy Tyks Loimaan sairaalasta ja Tyks Halikon sairaalasta. Museotoimintaa valvoo museotoimikunta.

Turun Lasarettimuseo on Varsinais-Suomen museot ry:n jäsenmuseo.

Turun Lasarettina aloittanut Turun yliopistollinen keskussairaala on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminut sairaala. Ruotsin kuningas Adolf Fredrik allekirjoitti lasaretin perustamisasiakirjan joulukuun 17. päivänä 1756. Yhdeksänpaikkaisen sairasten parannushuoneen avajaisia vietettiin Aurajoen rannalla juhlavin menoin kesäkuun 6. päivänä 1759. Ensimmäiset neljä potilasta oli otettu hoitoon jo aiemmin keväällä.

Sairaala toimi useissa rakennuksissa Aurajoen varrella. Vuonna 1784 sairaala muutti nykyisen Linnankadun ja Sairashuoneenkadun kulmaan rakennettuun hirsirakennukseen. 1800-luvun puolivälin jälkeen lääninsairaala toimi neljännesvuosisadan ajan nykyisen Martinsillan kohdalla niin kutsutussa kivikasarmissa. 1800-luvun puolella sairaalan nimeksi vakiintui Läänin yleinen sairaala ja myöhemmin Turun lääninsairaala.

Turun lääninsairaala muutti Kiinamyllymäelle vuonna 1881. Pääosa tuolloin valmistuneista rakennuksista on yhä käytössä. Sairaalasta tuli yliopistollinen keskussairaala vuonna 1958.

Kiinamyllynkadun varrella Portinvartijan talossa (rakennus 13) sijaitsevassa Turun Lasarettimuseossa on mahdollisuus tutustua sairaalan historiaan.

Tutustu rakennushistoriaselvitykseen.

Turun Lasarettimuseon neljässä huoneessa esitellään niin Turun yliopistollisen keskussairaalan kuin lääketieteen ja hoitotyön historiaa.

Tyksin historiaa esitellään sanoin ja kuvin 1750-luvulla perustetusta Turun lasaretista alkaen. Omissa huoneissaan on esillä lääkärin vastaanottoon, potilashuoneisiin sekä potilas- ja laboratoriotutkimuksiin liittyvää esineistöä.

Yksi huone on varattu vaihtuville näyttelyille. 1.6.2022 alkaen on esillä näyttely Työvoimasta opiskelijoiksi – Sairaanhoitajakoulutusta Kiinamyllynmäellä.

Osoite: Turun Lasarettimuseo, Kiinamyllynkatu 4–8, rakennus 13, Turku

Näyttelyyn voi tutustua museon aukioloaikoina sekä sopimuksesta, tiedustelut museonhoitaja, puh. 050 571 4030 tai lasarettimuseo@tyks.fi.

T-sairaalan 3. kerroksen näyttelytilassa (TG3) on esillä vaihtuva näyttely, johon pääsee tutustumaan aina T-sairaalan avoinna ollessa. Lisätiedot museonhoitajalta.

Huom. Näyttelytila on tilapäisesti suljettu.

Tyks Loimaan sairaalan vitriineissä esitellään sairaalan historiaa sekä vanhoja hoitovälineitä ja hoitajien asuja sekä toimistovälineitä.

Osoite: Loimaan sairaala, Seppälänkatu 15–17, Loimaa

Näyttelyvitriinit sijaitsevat neljännessä kerroksessa 5A4A, osasto 2. Näyttelyyn pääsee tutustumaan päivittäin, mieluiten vierailuaikana klo 13–19.

Särkylääkkeestä puhuttaessa tarkoitettiin yleensä asetyylisalisyylihappoa aina 1980-luvulle asti, jolloin muut tulehduskipulääkkeet alkoivat yleistyä. Asetyylisalisyylihappoa on myynnissä yli sadassa maassa useilla eri tuotenimillä, kuten Disperin ja Primaspan. Tunnetuin tuotenimi on Aspirin, jonka vaikutuksesta kansan suussa asetyylisalisyylihapon nimeksi on vakiintunut aspiriini.

Uuden tiedon valossa muut lääkkeet ovat kivun hoidossa haitattomampia, mutta aspiriinilla on havaittu yllättäviä vaikutuksia sydän- ja aivoinfarktien ehkäisijänä. Viime aikoina on tutkittu asetyylisalisyylihapon ehkäisevää vaikutusta myös muissa sairauksissa.

Aspiriinin käyttö verenkiertohäiriöiden hoidossa ulottuu 1940-luvun Californiaan. Korva-, nenä- ja kurkkulääkäri Lawrence Craven huomasi aspiriinipitoisen purukumin syömisen nielurisaleikkauksen jälkeisenä kivunhoitona lisäävän verenvuotoa. Craven päätteli aineen vähentävän veren hyytymistä ja alkoi hoitaa ikääntyviä miespotilaitaan aspiriinilla. Hän havaitsi, että kyseistä lääkettä saaneilla oli harvemmin sydänkohtauksia kuin niillä, jotka eivät lääkettä käyttäneet.

Tarttumalla verihiutaleet tukkivat pienten verisuonivaurioiden aiheuttamat vuodot ja näin paikkaavat haavat. Sama takertuminen altistaa myös verisuonitukoksille. Tarttuakseen verihiutaleet tarvitsevat säätelijäainetta, joka kuuluu samaan ryhmään elimistön tulehdusreaktioiden säätelijäaineiden kanssa. Estämällä tämän säätelijäaineen valmistusta elimistössä aspiriini hillitsee tulehdusta, kuumetta ja tulehduskipuja sekä estää veren hyytymistä. Tämä piirre ehkäisee verisuonitukoksia.

Vaikutusmekanismin asetyylisalisyylihapon takana raportoi ensimmäisenä brittiläinen farmakologian professori John Vane työryhmineen 1970-luvulla. Hän sai Nobelin lääketieteen palkinnon vuonna 1982.

Teksti: Anna-Maria Niinikoski

Potilasvaatteet ovat pitkään olleet osa sairaalan arkea. Sairaalassa potilaat eivät useimmiten pukeudu omiin vaatteisiinsa vaan sairaalasta saamiinsa yhdenmukaisiin vaatteisiin.

Kuvassa olevat jalkineet ovat 1900-luvun alkupuolella käytössä olleet lapsipotilaiden sisätossut. Mokkasiinimaiset tossut on valmistettu ruskeasta nahasta ja niissä on punaiset reunukset. Myös aikuisilla potilailla oli käytössä vastaavanlaiset nahkaiset potilasjalkineet. Lasten jalkineet ovat noin kokoa 13.

Esiliina oli sairaalassa aiemmin paitsi sairaanhoitajien, myös nuorten potilaiden yleinen asu. Lapsipotilaat puettiin 1900-luvun alkupuolella sukupuoleen katsomatta esiliinoihin. Esiliina kuului pienten poikapotilaiden asuun, kunnes he tulivat kouluikäisiksi. Tyttöpotilaat käyttivät esiliinaa myöhemminkin. Esiliina suojasi vaatteita ja se oli helppo pestä. Muita vaatteita oli yleensä vähemmän.

1800-luvun loppupuolella sairaalan pyykkiä kuljetettiin vielä neljästi viikossa Aurajoen rantaan pestäväksi Tuomiokirkon alapuolella olevalle pyykkilaiturille. 1900-luvun puolella pyykkäys voitiin jo järjestää sairaalan talousrakennuksessa olevassa mekaanisessa pesulassa.

Lisäksi sairaalassa oli kuivauslaitos ja ullakolla kuivausuuni. Kuivauslaitos tosin oli etenkin talviaikaan tehoton ja vaatteita saattoi joskus päätyä pitkänkin kuivatusajan jälkeen puolikuivina käyttöön. Kuivausuuni puolestaan tarvitsi paljon polttopuita ja oli usein epäkunnossa.

1900-luvun alussa pyykin pesusta huolehti sairaalassa kaksi pesijää. Heidän työnään oli pestä ja kiertää pyykki. Siivoojat hoitivat pyykin kuivaamisen ja mankeloinnin. Mankeloinnissa avustivat myös rengit, jotka kiersivät mankelia. Potilasvaatteiden lisäksi pesijät huolehtivat liinavaatteista.

Teksti: Anna-Maria Niinikoski

Kirurgiseen työhön kuuluu olennaisesti ompeleiden tekeminen sekä muut tarkkuutta vaativat käden taidot. Sana kirurgi johtuu kreikan kielen käsityöläistä tarkoittavasta sanasta. Aiemmin kirurgisia toimenpiteitä tehneet välskärit saivatkin koulutuksensa muiden käsityöläisten tapaan mestarien oppipoikina. Välskäreitä toimi sairaaloissa vielä 1800-luvun alkuun asti, kunnes akateemisen koulutuksen saaneilla lääkäreillä alkoi olla riittävästi kirurgista koulutusta ja kokemusta.

Aiemmin sairaaloissa oli käytössä teräksiset uudelleen käytettävät neulat, joihin ommellanka pujotettiin. Myöhemmin käyttöön tulivat erilaiset neulan ja langan yhdistelmät, joissa lanka on upotettu kiinni neulaan. Tämä kertakäyttöinen neula ja jäljelle jäänyt lanka hävitettiin toimenpiteen jälkeen. Neulankäytön apuna on voitu käyttää erilaisia neulankuljettimia, eli pihtimäisiä apuvälineitä, joiden päähän neula on kiinnitetty. Kuljettimen pitkä varsi on mahdollistanut neulan käyttämisen hankalillakin leikkausalueilla.

Sisäelinten leikkauksissa ommellankana käytettiin aiemmin eläimen suolesta valmistettua steriiliä lankaa, catguttia, joka liukeni elimistöön vähitellen. Esimerkiksi suurempiin lihaksiin sen sijaan käytettiin kudoksiin liukenematonta ommellankaa, kuten silkki-, pumpuli ja liinalankaa tai erilaisia tekokuituvalmisteita. Nämä langat piti poistaa myöhemmin leikkauksen jälkeen. Nykyisin ommellanka on useimmiten keinotekoista ja elimistöön liukenevaa. Ihon sulkuun voidaan käyttää sulamatonta lankaa tai metallihakasia, jotka poistetaan haavan parannuttua. Värillinen lanka on helpompi ommella ja poistaa. Hakasia käytettäessä haavan sulku on nopeaa, mutta hakasten reikien jättämien pysyvien arpien vuoksi se ei sovellu käytettäväksi kasvoihin. Pieniä pinnallisia haavoja voidaan nykyisin sulkea myös siihen tarkoitetulla liimalla.

Langan paksuus ja sen muut ominaisuudet määrittyvät pitkälti kohdekudoksen perusteella. Esimerkiksi lihaksiin käytetään paksumpaa lankaa kuin iholle. Potilaan hyvinvoinnin kannalta myös ompeleiden ulkonäkö on tärkeää, etenkin jos leikkaushaava on näkyvässä paikassa. Kasvoissa käytetäänkin yleensä ohuempaa ommellankaa kuin muualla vartalossa. Tärkeä tekijä langan valinnassa on myös langan käsiteltävyys, esimerkiksi langan luistavuus ja solmujen pitävyys. Ideaalitilanteessa lanka tukee kudosta riittävästi ja aiheuttaa mahdollisimman pienen tulehdusreaktion. Myös neulojen ominaisuudet vaihtelevat toimenpiteestä riippuen. Neulan käyryys ja paksuus vaihtelevat kohdekudoksen mukaan. Lisäksi neulan kärjen muoto vaihtelee. Kärki voi olla terävä tai tylppä, terän leikkaava pinta voi olla kaarevan neulan sisä- tai ulkokaaressa.

Onnistunut suonien ja liitosten ompelu sekä kudosten taitava käsittely mahdollistavat leikkauksen hyvän lopputuloksen. Haavan sulkemisen tavoitteena on nopea paraneminen, infektioiden välttäminen, huomaamaton ja kiristämätön arpi sekä optimaalinen toiminnallinen ja esteettinen tulos. Sairaanhoitajien mukaan aiemmin ompeleiden perusteella on voitu päätellä, kuka kirurgeista on ollut leikkaamassa. Ompeleet olivat kuin kirurgin kirjoitusta, jonka käsialan saattoi tunnistaa.

Erilaisia ommellankoja ja -neuloja on esillä Turun Lasarettimuseossa.

Teksti: Anna-Maria Niinikoski​

Kukin lasi on standardikokoinen 2,5 cm x 7,5 cm. Toisessa päässä näkyy näyte, joka on parafiiniin valetusta formaliiniin fiksoidusta kudoksesta mikrotomilla veistetty läpikuultavan ohut leike. Leike on värjätty hematoksyliini-eosiini -menetelmällä, jossa väritön kudos muuttuu sinisen ja punaisen eri sävyiksi solukon rakenteesta riippuen. Lopuksi värjätyn leikkeen päälle on laitettu pienempi peitinlasi, joka on kiinnitetty alustaansa havupuun hartsista peräisin olevalla kanadabalsamilla.

Näytelasin toiseen päähän on liimattu lappu, johon kauniilla käsialalla on kirjoitettu päivämäärä tai vain vuosiluku, näytenumero, potilaan nimi ja latinaksi diagnoosi. Patologi voi vielä tänäänkin vaivatta tutkia näytelasin ja päätyä vaikkapa nimilapussa mainittuun syöpädiagnoosiin, vaikka kanadabalsami on vuosien saatossa kellastunut.

Histopatologia eli taudinmääritys mikroskooppileikkeistä syntyi 1800-luvun puolivälissä, jolloin myös sen käyttämä histoteknologia kehittyi. Valomikroskooppi keksittiin jo 1500-luvun lopulla mutta sen käyttökelpoisuutta häiritsi linsseihin liittyvä värivääristymä, joka onnistuttiin korjaamaan vasta 1820-luvulla. Mikroskooppien erotuskyky parani ja seuraavina vuosikymmeninä erityisesti saksalaiset patologit ryhtyivät luokittelemaan sen avulla sairauksia ja keksivät, että syövässä oli kysymys solun häiriintyneestä rakenteesta.

Nykyisen mallinen standardisoitu objektilasi on vuodelta 1839 ja sen keksivät englantilaiset. Alkuun näytteitä tutkittiin tuoreina, mutta 1800-luvun jälkipuoliskolla kokeiltiin useita fiksatiiveja kunnes 1890-luvulla nykyisinkin käytössä oleva formaliini vakiintui käyttöön. Parafiinivalu oli keksitty jo 1869 ja hematoksyliini-eosiini -värjäys 1876.

Histopatologia käyttää edelleen samoja yli 100 vuotta vanhoja menetelmiä joihin jokainen syöpädiagnoosi edelleenkin perustuu.

Teksti: Heikki Aho, osastonylilääkäri

Portugalilainen neurologi Egas Moniz teki vuonna 1935 ensimmäisen lobotomialeikkauksen. Odotukset kirurgista psykiatriaa kohtaan olivat suuret ja Moniz saikin keksinnöstään lääketieteen Nobelin palkinnon vuonna 1949. Lobotomia oli tarkoitettu erittäin levottomille potilaille. Otsalohkon hermoratojen katkaisulla oli onnistuessaan potilasta rauhoittava vaikutus. Leikkauskohta mitattiin tarkkaan ja operaatio tehtiin molemmin puolin päätä. Aluksi kallon poraamisessa käytettiin käsiporia, myöhemmin sähköporia. Parin senttimetrin läpimittaisesta reiästä kallossa työnnettiin spaatteli kohti vastakkaisen puolen porareikää ja spaattelia liikutettiin varovasti ylä- ja alasuuntaan. Täydellisessä halkaisussa ylä- ja alaneljännekset erotettiin. Lievempi muoto oli halkaista vain alaneljännes, jolloin spaattelia liikutettiin ainoastaan kohti kallonpohjaa.

Halikon sairaalaan valmistui syksyllä 1954 leikkaussali lobotomialeikkauksille. Lobotomiat kävi tekemässä neurokirurgi Teuvo Mäkelä. Vuoden 1955 loppuun mennessä leikattuja potilaita oli 44. Heistä osa rauhoittui, osa tylsistyi ja osa jäi ennalleen. 16 leikattua potilasta kotiutettiin. Kuolemantapauksia ei leikkausten yhteydessä esiintynyt. 1950-luvun lopulla lääkehoito yleistyi ja sähkösokkihoito lisääntyi. Lobotomialeikkaustoiminta Halikon sairaalassa lopahti vuosiksi, osittain myös sen vuoksi, ettei leikkaushoidosta saatu toivottuja tuloksia. Lobotomia saattoi muuttaa potilaan aloitekyvyttömäksi ihmiseksi, jota suru tai ilo eivät enää liikuttaneet. Vuonna 1968 tehtiin Halikossa viimeiset lobotomiat.

Halikon sairaalan ensimmäisen leikkauspäivän leikkauslistalla oli kaksi potilasta. Leikkaukset oli tarkoitus suorittaa nukutuksessa, mutta lääkkeen saatuaan ensimmäisen potilaan sydän pysähtyi. Potilas saatiin elvytettyä ja hänet vietiin takaisin osastolle. Seuraavan potilaan kohdalla päädyttiin paikallispuudutukseen. Leikkaussalissa ohimot parturoitiin puhtaiksi ja steriloitiin. Haava levitettiin ja näkyviin tullut kallo puhdistettiin. Siihen porattua reikää laajennettiin luunpurijalla ovaalinmuotoiseksi ja syntyneet luunsirut poistettiin vanhasta pölynimurista tehdyllä imulla. Paljastuneeseen kovakalvoon tehtiin viilto, spaatteli työnnettiin aivokuoresta sisään ja hermoradat katkaistiin. Operaation päätteeksi iho ommeltiin, mutta kalloon jäi reikä, joka tuntui loppuelämän. Tunnin pituista lobotomialeikkausta seurasi viikon vuodelepo. Halikossa ensimmäinen leikkaus onnistui ja pitkään hoidossa ollut ahdistunut potilas kotiutettiin.

Teksti: Anna-Maria Niinikoski

Ilmausta keskonen käytetään ennenaikaisesti syntyneistä lapsista. Sanan keksi arkkiatri Arvo Ylppö (1887–1992) ja hän määritteli aikoinaan keskosen alle 2 500 gramman painoiseksi vastasyntyneeksi.

Nykyisin keskosuus määritellään tavallisimmin raskausviikkojen mukaan. Raskausviikkojen 22 ja 37 välillä syntynyt lapsi määritellään keskoseksi. Keskoslasten elinmahdollisuuksien parannuttua huomattavasti 1900-luvun lopulla, on alettu puhua myös alle 1 500 gramman painoisina syntyvistä pikkukeskosista. Keskosina syntyy noin neljä prosenttia suomalaislapsista.

1900-luvun alkuun mennessä oli osoitettu, että lämpö ja ravinto parantavat keskoslapsen selviytymismahdollisuuksia. Keskoslapsen hoidossa onkin keskossängyssä voitu keskittyä juuri näihin tekijöihin.

Keskosina syntyneiden lasten elintoimintojen säätely on puutteellista ja keskoset ovat usein herkkiä sairastumaan. Tällaista vastaan keskossänky ei antanut turvaa.

Keskossängyissä hoidettiin keskoslapsia aina 1940-luvulle saakka, jonka jälkeen keskoskaapit alkoivat yleistyä Suomessa. Keskoskaapissa keskoslapset saivat tarvitsemaansa erityishoitoa. Myöhemmin keskoskaappien kehittyessä tässä erikoislaitteistolla varustetussa laatikossa kosteutta, happipitoisuutta ja lämpöä voitiin säädellä tarkoin. Lisäksi keskoskaappi suojasi keskosta taudinaiheuttajilta.

Suomessa saatiin 1950–70-luvuilta alkaen korkeatasoiset keskosten teho-osastot eri puolille maata keskussairaaloiden rakentamisen myötä.

Kuvan sänky on esillä Turun Lasarettimuseossa. Museon näyttelyssä on myös keskoskaappi 1940–1950-lukujen vaihteesta.

Teksti: Anna-Maria Niinikoski

Italialainen lääkäri Santorio Santorio kehitti 1610-luvulla kuumemittarin käyttäen esikuvana Galileo Galilein ilman lämpötilojen mittaamiseen rakentamaa lämpömittaria. Mittari perustui Galilein esittämään ajatukseen nesteen tiheyden vaihtelusta lämpötilan mukaan.

Santorion rakentama kuumemittari oli hyvin epäkäytännöllinen. Laite oli alapäästään avoin, mutkille taivutettu lasiputki. Putken yläpäässä oli kananmunan kokoinen pallo, jota tutkittava piti suussaan. Putken alapää oli vesiastiassa, jonne pallon sisällä lämmennyttä ilmaa purkautui aiheuttaen kuplimista. Kuplimisen loputtua pallo otettiin pois tutkittavan suusta. Pallon jäähtyessä siellä olleen ilman tilavuus pieneni ja putkeen imeytyi sitä vastaava määrä vettä. Vedenpinta putkessa nousi siis sitä ylemmäs, mitä suurempi tutkittavan lämpötila oli ollut.

Ensimmäinen moderni lämpömittari syntyi vuonna 1714, kun saksalainen Gabriel Fahrenheit käytti mittarissaan elohopeaa. 1700-luvun puolivälissä itävaltalainen Anton de Haën oli ensimmäisiä lääkäreitä, joka otti ruumiinlämmön mittaamisen rutiinitoimenpiteeksi havaittuaan sen yhteyden potilaan terveydentilaan.

Yleiseen käyttöön menetelmä tuli vasta sadan vuoden kuluttua. Tällöin saksalainen Carl August Wunderlich esitti, että kuume ei ole sairaus vaan oire. Wunderlich käytti noin 30 cm pituista kuumemittaria, jonka vaatima mittausaika oli 20 minuuttia. Hänen tutkimustensa myötä kuumeen mittaus yleistyi laajasti diagnostisena menetelmänä. Wunderlich otti myös ensimmäisenä käyttöön potilasvuoteiden päätyyn kiinnitettävän kuumekäyrän eli kurvan.

Kliinisen kuumemittarin keksijänä pidetään kuitenkin englantilaista Thomas Clifford Albuttia. Hän esitteli 1860-luvulla kuumemittarin, jonka pituus oli vain noin 15 senttiä ja joka mittasi lämmön viidessä minuutissa. Tämä malli levisi nopeasti laajempaan käyttöön.

Kuumemittarin nestesäiliö on mahdollisimman ohutseinäinen, jotta se lämpenisi nopeasti. Lämpötilan noustessa säiliössä oleva metalliseos laajenee ja nousee ohueen kapillaariputkeen, jonka alle sijoitetulta asteikolta saavutettu lämpötila voidaan lukea. Kapillaariputki on kolmikulmainen, joten se toimii suurennuslasin tavoin ja helpottaa näin mittaustuloksen lukemista.

Nykyiset digitaaliset mittarit voivat mitata lämmön alle minuutissa ja lämpösäteilyyn perustuvat infrapunamittarit jopa alle sekunnissa.

Vanhat kuumemittarit sisälsivät elohopeaa, jota ei enää saa käyttää sen myrkyllisyyden vuoksi. Vuonna 2007 EU-komission asetus kielsi elohopeamittareiden myynnin yksityiskäyttöön ja vuonna 2014 ne poistuivat myös ammattikäytöstä. Uusissa mittareissa käytettävä metalliseos muistuttaa ulkonäöltään elohopeaa, mutta se koostuu galliumista, indiumista ja sinkistä.

Teksti: Satu Rantala

Peräruiskekannuja on käytetty paljon paitsi sairaaloissa, myös yksityiskodeissa. 1900-luvun alkuvuosikymmenillä suurelle osalle Turun lääninsairaalan potilaista annettiin peräruiske osana sairaalahoitoa.

Peräruiskekannun käyttö periytyy osittain vanhasta humoraalipatologian ajatuksesta. Sen mukaan ihmiskehossa virtaa neljä nestettä: musta ja keltainen sappi, veri ja lima. Näiden nesteiden epätasapainoa pidettiin sairauksien aiheuttajana. Tasapaino pyrittiin palauttamaan poistamalla epätasapainoa aiheuttava neste. Keinoja oli monia: suoneniskentä ja veren valuttaminen, iilimatojen käyttö, potilaan hikoiluttaminen, oksennuslääkkeiden antaminen tai peräruiskeen käyttö. Suoliston tyhjennykseen liittyi monesti myös ulostuslääkkeet.

Jo yli 4000 vuotta sitten egyptiläiset alkoivat pitää yhtenä terveyden lähtökohtana peräsuolen säännöllistä tyhjennystä. Kuukausittain suoritetut suoliston tyhjennykset olivat samalla symbolista sisäistä puhdistautumista. Egyptissä muotoutuikin ensimmäisenä suoliston tyhjennyshoidon periaate. Siinä pyrittiin tukemaan elimistön puhdistautumista poistamalla elimistöä saastuttaneita aineita. Ajatus levisi Kreikkaan ja osaksi humoraalioppia, joka vaikutti Euroopassa aina 1800-luvulle asti.

Sairaanhoitajien oppikirjoista saattoi 1900-luvun alkuvuosikymmeninä lukea, minkälaisia seoksia peräruiskekannuun voitiin potilaan diagnoosista riippuen laittaa. Esimerkiksi hyvin rauhattomalle potilaalle on voitu laittaa kannuun kamomillavettä.

Ennen nenämahaletkujen kehittämistä peräruiskeilla koetettiin myös ravita potilasta, joka ei saanut suun kautta nautittua ravintoa. Tällaisessa tapauksessa saatettiin käyttää esimerkiksi lihalientä tai maidosta ja kananmunista sekoitettua ravinneliuosta, joka ruiskutettiin potilaan peräsuoleen. Nykytiedon valossa kyseinen toimenpide ei ollut erityisen tehokas, mutta tuolloinkin on pyritty toimimaan potilaan parhaaksi ja parhaimman tietämyksen mukaan.

Peräruiske oli Turun yliopistollisessa keskussairaalassa yleisesti käytössä vielä 1900-luvun puolivälissä ja käyttö hiipui kohti 1900-luvun loppua. Aiemmin peräruiske liittyi olennaisesti esimerkiksi synnytyksiin ja lantion alueen leikkauksiin. Näidenkin kohdalla suolen tyhjentämisestä on luovuttu tai toimenpide on korvattu esimerkiksi lääkeaineilla.

Teksti: Anna-Maria Niinikoski

Ensimmäinen kuulon apuväline on todennäköisesti ollut korvan taakse kuppimaisesti laitettu käsi. Ensimmäisiä kuulokojeita olivat korvalle asetettavat kuulotorvet, jotka johtavat ja vahvistivat ääntä. Torvessa syntyvät resonanssit kuitenkin vääristävät alkuperäistä ääntä.

Kuulotorvi tunnettiin Mesopotamiassa jo noin 900 eKr. Aleksanteri Suuri (356–323 eKr.) käytti oinaan sarvea kuulon vahvistamiseen. 200-luvulla eKr. simpukankuoret olivat suosittuja kuulotorvia.

1600-luvulla kuulotorvia valmistettiin esimerkiksi hopeasta, puusta tai eläinten sarvista. Kuulotorvia oli useita eri malleja: suoria, kaarevia, aaltoilevia ja kierteisiä torvia sekä erimuotoisia lieriöitä. Vähitellen kehiteltiin myös korvan taakse kiinnitettäviä tai partaan, hiuskoristeeseen tai kävelykeppiin piilotettavia torvia.

1800-luvun alkupuolella kuulotorvia paranneltiin edelleen teknisesti. Eräs malli oli vanhoja torvia lyhyempi ja muistutti maljamaista astiaa, jonka pohjasta lähti korvakäytävän suulle sopiva putki. 1800-luvun loppupuolella käytettiin edelleen mekaanisia kuulotorvia, joita kehitettiin pienemmiksi ja käyttökelpoisemmiksi.

Ensimmäiset sähköisesti toimivat kuulolaitteet valmistettiin 1870 Bellin puhelimen pohjalta. Laitteiden kookkaat paristot kestivät vain päivän. Ensimmäiset taskukokoiset laitteet esiteltiin 1940-luvulla, ja 1960-luvun alussa markkinoille tuli malli, joka on edelleen saatavilla – korvan taakse kiinnitettävä laite (BTE). Sen jälkeen kuulokojeteknologia on kehittynyt nopeasti mikroelektroniikan edistyksen ansiosta. Nyt pyrkimyksenä on kokonaan implantoitava kuulolaite.

Teksti: Satu Rantala

Monikäyttöinen kaarimalja on säilynyt muodoltaan lähes samanlaisena. Munuaisen muotoinen malja on nähtävissä jo vanhoissa piirroksissa, joissa välskäri laskee suoneniskun yhteydessä potilaasta verta astiaan. Se on kuulunut leikkaussalin varusteisiin jo 1800-luvulla. Sekä kunnanlääkärin että kätilön laukusta löytyi kaarimalja, ja se kuuluu myös ambulanssin varustukseen.

Varhaisimmat teollisesti valmistetut kaarimaljat ovat posliinisia, lasisia tai emaloituja. 1960-luvulla käytössä oli pääasiassa teräksisiä kaarimaljoja, ja 1980-luvulla käyttöön tulivat kertakäyttöiset maljat. Ensimmäisen kertakäyttöisen kaarimaljan muovasi amerikkalainen keksijä Bessie Blount Griffin 1950-luvulla sanomalehtipaperista, jauhoista ja vedestä.

Kaarimalja soveltuu hyvin potilaan eritteiden, kuten oksennuksen tai liman, keräämiseen. Se voidaan asettaa puhdistettavan haavan alle puhdistuksen ajaksi tai siihen voidaan valuttaa poskionteloiden huuhtelussa käytetty neste. Maljaan voi laittaa leikkausjätettä tai operaatiossa poistetun kudoksen. Sitä voidaan käyttää myös nesteiden, esimerkiksi keittosuolan, säilytyksen leikkauksen aikana.

Kaarimaljaa on käytetty usein myös säilytys- tai kantoastiana. Sillä on helppo kuljettaa puhtaat sidetarvikkeet ja hoitovälineet potilaan luo ja samaan astiaan voi kerätä käytetyt puhdistusta tai hävitystä varten. Aiemmin neulat ja ruiskut liotettiin kaarimaljoissa ennen puhdistusta ja sterilointia. Maljat pestiin osastoilla, leikkaussalissa käytetyt maljat myös steriloitiin.

Teksti: Anna-Maria Niinikoski

Inhaloitavien lääkkeiden annostelussa käytetään apuna inhalaattoria. Jauheinhalaattori, annossumutin ja soft-mist inhalaattori vapauttavat yhden lääkeannoksen kerrallaan. Lääkesumutin eli nebulisaattori muodostaa lääkeaerosolia jatkuvasti tai jaksoittain. Nebulisaattoria käytetään mm. silloin, kun sumutettava lääkemäärä on suuri.

Lääkeainesumuttimet muodostavat käytettävästä lääkeaineesta aerosolia joko ilmavirtauksen tai ultraäänen avulla. Kapillaariputkisumuttimessa ilma johdetaan pienen aukon läpi sumutettavaan nesteeseen, jolloin neste imeytyy ilmavirtaan ja pisaroituu. Ultraäänisumuttimessa pisaroituminen saadaan aikaan suurella taajuudella värähtelevän pietsosähköisen kiteen avulla.

Käytettävä lääkeaine annostellaan nebulisaattorin säiliöön, johon liitetään joko suuosa tai happinaamari. Nestemäisen lääkeaineen läpi ohjataan esimerkiksi paineilmaa tai happea. Nesteen imeytyessä ilmavirtaan se pisaroituu, ja pienimmät pisarat muodostavat hengitettävän aerosolin.

Inhaloitavia lääkkeitä käytetään pääasiassa ahtauttavien keuhkosairauksien hoidossa. Myös eräitä antibiootteja, nukutusaineita ja rokotteita voidaan annostella inhaloimalla. Säiliöön voidaan laittaa myös vettä tai fysiologista keittosuolaa rauhoittamaan hengenahdistusta tai yskää sekä kostuttamaan hengitysteitä.

Erilaisten savujen ja höyryjen hengittämistä on käytetty lääkitsemisessä satojen vuosien ajan. Jo 1700-luvulla on ollut inhalaatiolaitteita, jotka perustuivat ilman hengittämiseen hoidossa käytetyn nesteen läpi. Ensimmäiset nebulisaattorit (nebula lat. sumu) perustuivat lämmön avulla kehitettyyn höyryyn. 1800-luvulla tulivat käyttöön mekaaniset pumput, joilla saatiin aikaan ilmavirtaus. Mekaaniset pumput korvattiin sähköisillä kompressoreilla 1930-luvulta alkaen.

Teksti: Satu Rantala

Alusastiat ovat olleet tärkeässä roolissa vuodepotilaiden hoidossa sairaalassa. Alusastioita on käytetty sorsien ja portatiivien kanssa potilaan kunnosta riippuen. Mikäli potilas pystyi nousemaan sängystä, pidettiin tärkeänä, että hän toimitti tarpeensa portatiiville. Mikäli potilas ei päässyt huonon kuntonsa vuoksi sängystä ylös, tuotiin miehille useimmiten virtsaamista varten sorsa ja naispotilaille alusastia.

Alusastioita on ollut historiansa aikana monenlaisia, erimuotoisia ja eri materiaaleista valmistettuja. Oppikirja sairaanhoitajattarille III. Käytännöllisiä ohjeita ja sairashoito-otteita vuodelta 1912 ohjeistaa, että alusastia tulee aina sisään huoneeseen tuotaessa ja huoneesta pois kannettaessa olla peitetty vaatteella tai kannella ja kun potilas tekee siihen tarpeensa vuoteessa, tulee vuode olla suojattu sermillä tai muulla näköesteellä. Alusastian tuli myös olla lämmin ja jos sitä ei voitu säilyttää lämpimässä paikassa, se tuli lämmittää kuumalla vedellä ennen käyttöä. Alusastiaa ei saanut myöskään työntää potilaan alle niin, että iho haavoittui. Hoitaja saattoi pehmittää reunusta esimerkiksi paperilla.

Kuvassa oleva alusastia on niin sanottua tohvelimallia. Sen ulkonäkö on kehittelyn tulosta ja muoto mahdollisimman funktionaalinen. Alusastia on Arabian valmistama, tämä varmistuu pohjassa olevasta leimasta. Kyseessä on vuosina 1949–1964 käytetty vientileima, mutta sitä on vientiin tarkoitettujen tuotteiden lisäksi käytetty jonkin verran myös kotimaan markkinoille suunnatuissa tuotteissa. Kyseinen alusastia ei ole ollut koskaan käytössä vaan vuosikaudet apteekin hyllyllä myytävänä. Alusastian lahjoittanut yksityishenkilö kertoo vuodesta 1961 lähtien kirjanneensa tämän yhden alusastian apteekin inventoinnin yhteydessä. Lopulta hän sai sen eläkkeellelähtölahjaksi. Voidaan siis päätellä, että alusastia on valmistettu vuosien 1949–1960 välillä.

Sairaaloissa on edelleen käytössä alusastioita, nykyisin käytetään teräksisiä ja muovisia. Potilas pyritään viemään vessaan, jos se on mahdollista. Lisäksi voidaan käyttää virtsapulloja, vaippoja, katetreja sekä vatsanpeitteiden läpi virtsarakkoon vietyä virtsaletkua.

Teksti: Anna-Maria Niinikoski